keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Mitä kehittyminen ratsastajana vaatii?

Kliseisesti kehittyminen vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä. Joskus myös luopumista. Valehtelematta voin sanoa, että viimeisten muutaman vuoden aikana olen lukemattomia kertoja purrut hammasta yhteen, itkenyt ja kärsinyt kipeistä lihaksista. Kertaakaan hevosharrastuksen lopettaminen ei ole käynyt mielessäkään, sen sijaan olen entistä ahkerammin tehnyt töitä sen eteen, että kehittyisin. Olen lukenut treenivinkkejä, ajatellut, analysoinut, yrittänyt enemmän kuin koskaan ennen. Silti tuntuu, että kehittyäkseni minun on tehtävä vielä jotain.

Olen harrastanut ratsastusta kymmenen vuotta ja Cuma on tähän mennessä ainoa hevonen, jonka kanssa olen vuodattanut epäonnitumisen kyyneleitä. Olen itkenyt, kun mikään ei ole onnistunut. Toisaalta pienetkin onnistumiset sen kanssa ovat aina tuntuneet suurilta saavutuksilta.
Totesin siskolleni jokin aika sitten, että Cuman kanssa olen oppinut kaikista eniten. Kaikki hevoset ennen sitä ovat opettaneet minulle määrällisesti enemmän, mutta Cuman kanssa opitut asiat ovat olleet suurempia. Sen kanssa olen oppinut kärsivällisyyttä, apujen täsmällisyyttä ja ylipäätään sellaista jämäkämpää toimintaa hevosten kanssa, jollaista Viivin tai Lucen kanssa ei ole koskaan tarvinnut.




Jos ihastuisin hevosiin helppouden takia, en olisi koskaan tykästynyt Cumaan. Mutta kun ei se niin mene. Ei niihin hevosiin helppouden takia ihastuta. Jos saisin oman hevosen, en miettisi hetkeäkään minkä hevosen haluaisin. Olen kokenut Cuman minulle kaikista sopivimmaksi hevoseksi, sen kanssa kaikki palaset loksahtavat kohdilleen.

Viiviä en haluaisi, vaikka minulla olisi mahdollisuus hankkia se. Viivi on vähän tylsä, persoonaton. Tottakai tykkään Viivistä, se ei vain ole enää sellainen hevonen, jollaisen itselleni haluaisin. Se ei enää tarjoa minulle samalla tavalla haasteita kuin vuonna 2014, jolloi sen vuokraamisen aloitin. Viivi on opetusmestari, se sopii hyvin nykyiseen kotiinsa ratsastuskoulussa tai sitten vastaavasti jollekin nuorelle ratsastajalle opetusmestariksi. Minulle se on antanut kaiken, mitä sillä on ollut annettavissa. Viivi on korjannut tekemäni virheet, mutta nyt minun olisi jo aika oppia korjaamaan ne itse.

On jotenkin hassua, että muutama vuosi sitten Viivi tarjosi minulle rutkasti haasteita ja nykyisin se tuntuu tylsältä, koska olen kehittynyt ratsastajana. Minusta tuntuu hyvältä huomata kehitystä, vaikka se tarkoittaakin tässä tapauksessa sitä, että minun olisi aika siirtyä eteenpäin kohti uusia haasteita. Se haaste voisi olla Cuma.



En tiedä, oliko tässä postauksessa mitään järkeä, halusin vain kirjoittaa ajatuksiani ylös ja tuoda ne julki.

2 kommenttia:

  1. Törmäsin äskettäin blogiisi, ja tämä postaus on todella hyvä, paljon ajatuksia herättävä.

    Itse olen harrastanut ratsastusta yhdeksän vuotta nopeasti laskettuna, ja välillä tuntuu, että hakkaan vaan päätä seinään kerta toisensa jälkeen, enkä kehity ollenkaan, mutta ratsastus on lajina sellainen, että aina ei huomaa, kuinka paljon oikeasti on kehittynyt! :)


    erisukuisetsuomenhevoset.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kokenut aivan samanlaisia fiiliksiä joskus! On kyllä totta, ettei kehittymistä aina huomaa. :)

      Poista

Cuma ja Viivi eivät ole omiani, vaan ratsastuskoulun hevosia. :)