torstai 8. helmikuuta 2018

Minäkin voin onnistua

Postaus toisensa jälkeen jaksan aina kehua ratsujani, kuinka hienosti ne taas liikkuivat tai tekivät asioita x ja y. Olen todella kriittinen itseäni kohtaan ja olen omaan tekemiseeni vain harvoin tyytyväinen. Etsin jatkuvasti omasta ratsastuksestani virheitä, sillä olen kokenut sen parhaaksi tavaksi kehittyä. Ajattelen, että en voi korjata virheitäni, jos en itse tiedosta niitä. Hevosten osalta tyydyn vähään, ja kehun helposti yhdestäkin onnistuneesta askeleesta. Omaan ratsastukseeni suhtaudun useimmiten ajatuksella "olisihan tuon voinut paremminkin tehdä."

Eilisellä ratsastustunnilla minulle tuli kesken tunnin sellainen fiilis, että minä ratsastin hyvin. Sellainen "wau, tästä pitää kirjoittaa blogiin!" Yön aikana onnistuin unohtamaan, millaiseen tilanteeseen tämä onnistumisen tunne liittyi. Koska omasta ratsastuksestani saan harvoin tällaista wau-fiilistä, halusin merkitä tämän harvinaisen tapahtuman itselleni ylös.

2/2016. Jos en olisi juuri kirjoittanut omasta onnistumisestani, olisin maininnut tähän, että onneksi kehitystä kahden vuoden takaisessa on havaittavissa. ;)
Ratsastustunnille saamani ratsu ei yllättänyt minua ja tuskin yllättää ketään muutakaan, jos on yhtään seurannut minua instagramissa. Laskeskelin, että olen viimeiset kahdeksan kertaa peräkkäin ratsastanut Cumalla! Monta kertaa olen saanut valita Cuman ja jonkun muun hevosen väliltä, ja jokainen kerta olen hetkeäkään epäröimättä valinnut Cuman. Haluan ottaa kaiken ilon irti siitä, että suosikkihevoseni on taas käytössäni ja vielä toistaiseksi liikkuu mielellään, vaikka vatsa kasvaa kasvamistaan.

Ratsastimme ravissa pääty-ympyrää niin, että teimme pitkien sivujen kohdille käyntivoltit ja lyhyen sivun ajan ravissa avotaivutusta (kuva alla). Opettajamme halusi saada meidät tekemään siirtymät vain istunnalla, esimerkiksi siirtymät käyntiin tehtiin vain puristamalla alavatsan lihaksia. Cuma kuuntelikin istuntaani paremmin kuin olin odottanut ja se teki todella siistejä siirtymisiä! Kun käyntisiirtymät alkoivat itse kullakin sujua, siirryimme ratsastamaan tehtävää koko uralle niin, että voltit tehtiin nyt ravissa pitkien sivujen keskipisteistä ja lyhyillä sivuilla tehtiin avotaivutukset. Ravivolteilla unohdin alkuun käyttää ulkopohjetta ja 10 metrisiksi tarkoitetut voltit levisivätkin lähes 15 metrisiksi...

Valkoisella käyntivoltit, vihreällä viivalla on merkitty "normaali" ravi ja sinisellä avotaivutus.
Viimeisenä tehtävänä ollut laukkatehtävä hirvitti minua jo kun katsoin muiden suorituksia. Oman vuoroni tullessa totesin naurahtaen opettajallemme, että itken tehtävän takia jo nyt. Opettaja totesi sihen, että tehtävä on kyllä vaikea Cumalle mutta se varmasti selviytyy siitä omalla tasollaan. Ideana oli siis ratsastaa uran sisäpuolella laukassa neliötä ja koota käännöksiin. Kovin pienelle neliölle emme Cuman kanssa päässeet, sillä laukkakokoamiset ovat sille vielä toistaiseksi todella vaikeita.

Odotuksista poiketen sain ratsastettua Cumaa niin, että tehtävä meni paljon paremmin kuin olin etukäteen odottanut. Sisäinen itkuni oli siis aivan turhaa. ;) Cuma suoritti tehtävää hyvin ja pysyi huonompaankin kierrokseen peräti kahden käännöksen ajan myötälaukassa. Tehtävä loi itsevarmuutta siinä suhteessa, että me todella selviydymme Cuman kanssa tehtävästä kuin tehtävästä. Emme ehkä samalla tavalla kuin muut, mutta onnistumisilta ei tarvitse silti välttyä.

2/2016
Mitä minä keskiviikkona opin? Sen, että minäkin voin onnistua. Ehkä se hevosen hyvä suoritus onkin joskus lähtöisin minusta.

2 kommenttia:

  1. Apua, mä niin tunnistin itseni tuosta alusta, ihan kuin suoraan kopioitu mun ajatuksista! Olen nimittäin itselleni hyvinkin ankara ja ainakin ennemmin olin hyvin itsekriittinen varsinkin istunnastani. Sen sijaan hevosta kehuin vaikka siitä yhdestä hienosta askeleestakin :D Tää oli kyllä taas oikein mielenkiintoista luettavaa! Oikeastaan tää avasi vähän omiakin silmiäni, ehkä se hevosen onnistuminen tosiaan on sieltä satulan päältä lähtöisin, ainakin silloin tällöin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin lohduttavaa kuulla, etten ole näiden ajatusten kanssa yksin! Onhan tuo ankaruus omaa itseä kohtaan tiettyyn rajaan asti hyvä asia, mutta tuntuu että se menee jo liiallisuuksiin, kun omasta tekemisestä ei löydä mitään hyvää. :D

      Poista

Cuma ja Viivi eivät ole omiani, vaan ratsastuskoulun hevosia. :)